Varjot ja hyvä mieli

Shadow Room: Jenni Hyypiä ja Santeri Tuovila

Paikat ja tilat luovat pohjan kokemuksille. Arkkitehtuuri on merkittävä hyvän, mutta myös pahan mielen tuoja. Seinät, ikkunat ja käytävät ovat kuitenkin vain fyysistä olomuotoa. Ihmisten toiminta tiloissa ratkaisee lopulta sen, onko kyseessä elävä vai kuollut tila.

Shadow Room Ry on pieni yhdistys, joka järjestää yhteisöllisiä tiloja ja yhteisöllistä taidetta ja mahdollisuutta erilaisille ihmisille tuoda esiin omaa taidettaan. Mahdollisuus käsitellä häpeän ja pelon tunteita ilman, että joutuu naurunalaiseksi tai että täytyy uhota.

Tarkoitus on tuottaa elämyksiä ilman valtavia resursseja. Se tuo mukaan myös elämän tummat sävyt ja voimistaa sitä, että me voimme ilmaista itseämme. Myös tavalla, joka purkautuu uuden luomisena, eikä tuhoamisena.

Shadow Room, siinä nimessä oli kaksi asiaa. Kun yhdistystä lähdettiin perustamaan, niin tehtiin myös showroomeja, ja meillä olisi ikään kuin sama, mutta ilman valoja ja epäkaupallisellakin kulmalla. Mekin ollaan showroom, mutta pimennossa. Halutaan toimia varjoista käsin ja nostaa esiin ilmiöitä, jotka ansaitsevat valoa.

2019 meitä oli kolme perustajaa. Itse halusin aloittaa tutkimuksen yhteisöllisistä tiloista. Huomasin, etten oikein löytänyt henkistä kotia väitöskirjalle. Kysyin, että mikä on essence of dark. Sainkin satoja vastauksia. Keräsin niitä Norjasta ja Suomesta erilaisten festivaalien yhteydessä sekä verkossa. Kun katsoin aineistoa läpi ja huomasin, että vastauksissa alkoi kulkea mukana turvallisuus. Se saattoi olla, että etsin baarista varjoisimman paikan, koska olen tosi ujo, enkä halua tulla nähdyksi ja, pimeä antaa turvaa. Siellä on paljon tähän liittyviä vastauksia.

Meillä oli valtava visio siitä, että ruvetaan tekemään hommaa heti isosti ja aletaan menemään tapahtumiin, koska tapahtumissa me tavotetaan hyvin ihmisiä tutkimuksen kanssa. Esimerkiksi Tuska-Festivaalilla minulla on ollut lupa tehdä tutkimusta ja olen saanut sieltä tosi nopeasti tosi paljon vastauksia, Kaksi vuotta vaan näperreltiin, kikerreltiin, tehtiin kierrätysmateriaaleista taidetta, et se oli enemmän käsityöharrastusta.

2021 kesällä tuli eteen aivojumppa, että nyt pitää saada nuoret ja lapset kiinni. Ja nyt pitää tehdä tätä hommaa ihmisille eikä itselle. Perustettiin Shadow Room Ry:n voimin Hakkila Art Village -hanke, yhteisötaidetta ja taidetyöpajoja.

Ehkä tässä on sama ajatus kuin talouden kestävässä kehityksessä, että älä ota enempää kun tarvitset. Saatiin Tikkurilalta maaleja ja ryhdyttiin tekemään ja huomattiin, että ihmiset nauttivat tästä. Sieltähän alkoi tulla yhtäkkiä lähihoitajaa ja sairaanhoitajaa ja vaikka kuinka monelta eri alalta kysymään vaan, et saadaanko osallistua ja voitaisko tulla tekemään.

Sitten Hakkilan Art Villagea ruvettiin jalostamaan, ja viime kesänä oltiin pisteessä, missä vähän organisoidummin kokeiltiin samaa asiaa. Perustettiin Varjoklubi samalla periaatteella, samasta havainnosta, et nyt ryhdytään tekemään ihmisille.

Nyt on ollut koronatyhjyyttä niin pitkään, et ihmiset eivät ole kohdanneet pitkään aikaan. Moniammatillista kohtaamista on ihan liian vähän, ja jos oman alan sisälläkään ihmiset ei tiedä, mitä omalla alalla tapahtuu, niin missä tilanteessa me ollaan, jos me ei saada eri aloja kohtaamaan keskenään.

Oman elämän kautta avattuna, varsinkin Slushin pääsuunnittelijana näkyi se voima, joka tapahtuu silloin, kun joku ihminen tai yhteisö tai keksintö saa relevanttien ihmisten juuri oikein kohdennetun voiman, kuinka käsittämätön se voima viedä asioita eteenpäin on.

Havainto siitä, että millaisia voimia ja kohtaamisia tarvitaan, jotta hyvät asiat voivat mennä eteenpäin. Minulle varjossa oleminen tarkoittaa, että haluan nykyään olla ennemmin se ihminen, joka hetkittäin näkee hyvinkin tarkasti, välillä menee ihan metsään, mutta näkee että tämän bändin pitää tavata tämä ihminen. Koska on hyvin todennäköistä, että jos nämä kaksi tapaavat toisensa, niin jotain alkaa tapahtua. Näin kävi Varjoklubin syntymäpäivänä. Oli täysin selkeää, että tietty manageri tulee ottamaan tämän bändin ihan varmasti, kunhan se vaan kuulee ja näkee sen.

Hakkilassa paikka on varjoisa ja hämynen, eli kun ei ihan tiedä, että mikä tämä on, se herkistää. Sinne ei myöskään tule ihmiset seikkailemaan ympäriinsä ilman päämäärää. Tavallaan siinä on shamanismia, että sieltä löydetään just se mitä pitää. Paljon sattumanvaraista ja myös jotain hyvin tarkkaan mietittyä, ehkä näin pitäisikin löytää merkitys. Siihen kaikkeen liittyy tyylitaju ja se, että asiat on tehty viimeisen päälle. Estetiikassa ja tapahtuman luonteessa ja rakenteessa ja siinä ystävällisyydessäkin pyritään tekemään parasta.

Varjoajattelu kiteyttää näkymättömän työn, koska kaikilla ihmisillä ammatista ja alasta riippumatta on se kokemus siitä, että mitä on varjoissa työskentely ja miten paljon vaaditaan työtä siihen, että päästään johonkin pisteeseen

Tavoite on, että löydät oikeat ihmiset, oikean bändin, oikean teatteriesityksen tai oikean yritysidean, löydät oikeita ilmiöitä. Se vaatii helvetisti aikaa ja työtä, ja pitää koluta paljon asioita läpi. Onneksi yhdistyksessä on jäseniä ja ihmisiä, joilla on valtavan laaja tajunta automaatioteknologian puolelta. Siellä on monenmoista katsantokantaa, miten me voisimme olla niin hyvä etsijäjoukko kuin mahdollista.

Syy miksi yhdistysmuoto toimii hienosti, on että kun tämä on yleishyödyllistä non-profittia, meille kysymys on siitä, miten löydetään jäseniä, joilla on jaksaminen ja tahtotila etsiä maailmasta uutta koko ajan ja tuoda niitä myös rohkeasti pöytään ja kertoa niitä meidän yhdistyksen sisällä.

Sen vastaparina on rihmasto, eli miten löydetään toisessa vaiheessa ne uudet ihmiset, joille etsittyjä ilmiöitä voitaisiin esittää. Se on jatkuvaa maailman haarukointia ja haravointia ja tutustumista. Hyvin usein temaattisesti kulttuuri, taiteet, musiikki toistuvat, mutta myös kestävä kehitys, ylipäätään jakamistalous ja ajatukset, joilla ehkä maailmasta voitas tehdä parempi paikka, jos niihin keskityttäisi ja oikeat ihmiset kohtaisivat.

Mietin, että mikä pitkällä aikajänteellä yhdistyksemme kautta näyttäisi, että on löytynyt kaksi kriittistä pistettä, joita me tehdään paremmin kuin moni muu. Ensimmäinen on yhteisötaide ja havainto siitä, miten välittömästi se demokratisoi, taiteen tekeminen yhdessä, miten nopeasti ihmiset tulevat samalle viivalle. Siinä kun hammaslääkäripäivät on hammaslääkäreille ja koiran kynsihoitopäivät on koiran kynsihoitoloille, meidän kysymys on se, että eri sosioekonomisesta taustasta tulevat ihmiset saadaan heidät yhteen ilman, että niitä hierarkialevelejä on olemassa. Yhteisötaide on ainakin omasta näkökulmastani ollut yksi tehokkaimpia tapoja demokratisoida ihmiset keskenään välittömästi.

Toinen elementti on jonkinlaisen crossoverin ja co-creationin jatkuva etsiminen, eli löydä maailman ilmiöitä ja anna niiden vaikuttaa itseesi -ajattelua. Se on co-kreatiivinen, kaikki tekeminen ja toiminta, milloin syntyy mylly, missä feedback ja toiminta-analyysi, koko ketju toimii, ja se ruokkii itseään. Mitä jos meillä ei olisi enää musiikkitalo, startup-talo, bisnestalo, klubi, kulttuuritalo, vaan meillä olisi olemassa taloja, missä tää koko setti kulkisi keskenään. Mitä tarkoittaisi, jos kuvataiteilijat ja IT-alan developerit jakaisivat yhteistä työarkea?