Huhtikuu 2024 Havaintoja Ukrainasta — Kysymyksiä ja vähän vastauksia
Haava on tulehtunut ja avannut koko yhteiskunnan tulehdustilaan, joka vaikuttaa kaikkialle ihmisten yksityisestä päätöksistä elämän kokonaisuuksiin ja yhteiskunnan suuntaan ja henkeen jolla sota joko voitetaan tai hävitään.
Alkuun selvennys: Venäjän aloittama hyökkäyssota ja yritys hävittää Ukraina ei missään nimessä ole Ukrainalaisten syytä. Venäläinen imperialistinen, harhainen ja suorastaan ihmisvihamielinen yhteiskunta on avannut Ukrainaan haavan, mutta haavan korjaus on Ukrainalaisten tehtävä. Meidän — Ukrainalaisten ystävien — on kaikin tavoin autettava ystäviämme.
Tosiasia on, että kyseessä on totaalisen epätasapainoinen tilanne, jossa realistiset arviot mielellään todennäköisyyksiin vedoten povaavat Ukrainan häviötä. Matematiikka on kuitenkin eri asia kuin todellisuus. Henki, kulttuuri, hyveet ja toiminta peittoaa todennäköisyydet. Tämä ei tarkoita sitä, että olisimme harhaisia idealisteja. Asenteemme täytyy olla käytännöllisen toiveikasta. Sodan voittaminen ei toteudu pelkästään rintamalla vaan ajatuksissamme ja sydämissämme.
Mutta mitä sinne Ukrainaan kuuluu?
Olen kirjannut muutamia havaintoja huhtikuulta 2024. Havainnot perustuvat yksityisiin keskusteluihin eri yhteiskunnan osa-alueilta sekä eri alueilta (Kiova, Kamianets-Podilskyi ja Lviv)
Mitä tekisimme avoimen haavan kanssa?
Haluamme välittömästi lopettaa verenvuodon, varmistaa ettei haavaan joudu bakteereja ja että paraneminen lähtee oikeaan suuntaan ja jos haavasta jää jälki on sellainen, että sen kanssa voi elää.
Yleiset havainnot.
Sodan rintamat ovat kaikkialla. Taistelut käydään idässä ja etelässä mutta arjen taistelut käydään kaikkialla Ukrainassa ja ukrainalaisten elämässä.
Kaatuneiden sotilaiden muistomerkkien määrä on merkittävästi kasvanut viime vierailusta ja ylipäätään sotilaiden määrä kaduilla on osittain kasvanut.
Kiovassa ja lännessä ei käytännössä näy jälkiä sodasta. Ohjusten tekemät vahingot on pääosin korjattu ja elämä on esimerkiksi Kiovassa on kohtuullisen tavallista suurkaupungin elämää. Arjesta ja katukuvasta näkyy, että osittain tarkoituksella ja tahattomasti ihmiset koettavat elää elämäänsä ja tahallisesti tai tahattomasti unohtaa, että sota ylipäätään on käynnissä. Tosiasiassa kuitenkin sotaan on jo totuttu.
Ukrainalaiset ovat oppineet käytäntöjä ja tapoja, joihin kenenkään ei pitäisi tottua. Esimerkiksi varustautuminen yölliseen ilmahälytykseen.
“Hey friend, be careful tonight 6 fighter jets are in the air heading towards Ukraine.”
Keskustelin Kiovassa lääkärin kanssa ja näyttää siltä, että kaikkien sairauksien määrä on kasvanut. Korkea stressi vaikuttaa pitkäaikaiseen vastustuskykyyn. Vaikka keho jaksaa taistella vastaan on todennäköistä, että sairastumme.
Miltä tuntuisi elää pitkäaikaisen matala-asteisen tulehduksen kanssa?
Yksityiselämän havaintoja
Kiovassa kaikki rauhallista. Ravintolat auki, liiketoimintaa tehdään, mutta … kaikkialla pinnan alla kytee sota. Tiede ja kulttuuri on mukana sodassa. Tiedeprojektit koettavat löytää keinoja päättää sota. Kulttuuri ja taidekenttä tukee taistelua sisällöillä: monet uudet musiikit ja taideteokset ovat saaneet inspiraationsa suoraan Ukrainan taistelusta oman olemassaolonsa puolesta. Tämä meidän on kaikkien kuitenkin hyvä tietää Suomessa: Kaikki yritykset ja yksityishenkilöt — ainakin ne ketkä tiedän ja tunnen — lahjoittavat omista nettotuloistaan armeijalle rahaa — omasta pussistaan. Mieti tilannetta omalta osaltasi.
Huhtikuussa läpi mennyt mobilisaatio laki on tikkejä, jotka sattuu samalla tavoin kuin sädehoito. Tiedetään, että on pakko hoitaa, mutta samalla, että sattuu. Täältä täältä on vaikea arvioida miltä tuntuu olla 27-vuotias Ukrainalainen.
Yöbussi toiseen maailmaan
Matkustin yöbussilla Kiovasta kaupunkiin nimeltä Kamianets — Podilskyi (koskaan kuullutkaan kaupungista) mutta todella hieno paikka. Yö meni mainiosti, bussimatka erittäin rauhallinen. K-P kaupungissa on muutama merkittävä turistikohde.
Linna
Seitsemän kulttuurin kivet. Olisiko Suomi kahdeksas?
Mutta, mutta … onnekseni pääsin käymään kaupungista läheisessä kylässä Tanyan koulussa. Ohessa kuvia koulusta, joka muuten on laadultaan ja toiminnoiltaan aivan vastaava kuin Suomessa. Tässä koulussa on erikoistumisaineena kierrätys ja luonto.
Kävelimme pitkin kylää ja kävellessä sitä tulee juteltua kaikenlaista. Pääsimme syviin vesiin. Sain kuulla, että haavat ovat vielä avoinna edellisistä Ukrainaa kohdanneista katastrofeista. Kyseessä ei ole siis luonnonkatastrofit vaan ihan ihmisten tekosia. Tässä muutama havainto
Holodomor — Stalinin hirmuhallinnon aiheuttama nälänhätä. Jokaisen isovanhemmat muistavat!
Krimin tataarien pakkosiirto — Tiesittekö muuten tästä?
Dnester joen patoaminen ja Ukrainalaisten kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kylien upottaminen veden alle.
Puhumattakaan kaikista niistä tapahtumista yksittäisille ihmisille tapahtuneista pakkosiirrosta, omaisuuden ryöväämisestä ja ylipäätään kulttuurin alistamisesta.
Puhumme myös häpeästä. Kerron kuinka minua hävettää, että toiminut 2014. Hävettää, etten ole ollut tietoinen Ukrainan historiasta tai kummemmin siitä välittänyt ennen kuin helmikuun 2022 jälkeen. Myös Ukrainalaisia hävettää. Hävettää olla riippuvainen USAn sisäpolitiikasta, kerjätä rahaa ja varusteita, hävettää että kaikki Ukrainalaiset eivät laita kaikkea peliin. Hävettää, että korruptio on maassa arkipäivää. Hävettää, että myös Ukrainassa kuten muissakin Euroopan maissa on juutalaisia kohdeltu väärin. On hyvä, että hävettää. Venäjällä häpeän tunteet taitavat olla piilossa.
On aivan selvää, että Ukrainalaisille on tämä kaikki riittänyt. Venäjän toiminnassa Ukrainan suhteen ei ole olemassa mitään hyvää. Kaikki toimet ovat olleet pelkästään vanhojen haavojen auki pitämistä ja bakteerien levittämistä haavoihin. Nyt riittää.
Käymme vielä päivän päätteeksi luonnonsuojelualueella ja kävelemme joen rinnettä alas satoja vuosia vanhalle luolakirkolle. Tällä Dniester joen varrella — kaukana kavala maailma on hyvä veteraanien kuntoutua.
Seuraavana päivänä matkustan Lviviin.
Länsi-Ukrainassa lähellä Puolan rajaa sijaitsevaan erittäin kauniiseen ja viehkeään kaupunkiin. Viikonloppuna ja sunnuntai-iltana kaupungin monet ravintolat ovat täynnä, musiikki soi ja ihmiset laulavat. Ikäänkuin sotaa ei olisikaan. Ehkä kuitenkin kyseessä on paikka irrottautua kaikesta. Lviv on todella kaukana rintamasta ja jos et pääse maasta pois — kuten miehet eivät saa siis matkustaa maasta pois — niin Lviv taitaa olla se paikka missä edes vähän pääsee lomalle.
Tapasin täälläkin ystäviäni ja kuten Kiovassa ja Kamianets-Podilskyissä keskustelu siirtyi nopeasti arjen havaintoihin. Vaikka ulkoisesti Lvivssä juhlitaan on ihmisillä sisäisesti merkittäviä ristiriitoja. Sodan vaikutukset näkyvät ihmisten keskinäisissä suhteissa.
Arjen kysymyksiä mihin Ukranalaiset joutuvat vastaamaan:
Miksi sun mies ei ole rintamalla?
Miksi sinä saat matkustaa ulkomaille?
Miksi et tule takaisin Saksasta kun täälläkin tarvittaisiin ihmisiä?
Miksi vain sotilailla on oikeus sanoa viimeinen sana?
Miksi Ukrainalaiset on taakka tai ongelma kun koetamme myydä palveluitamme Euroopassa?
Miksi meidän vilja ei kelpaa Puolalaisille?
Kysymyksiä suoraan tavallisen arjen eturintamasta Ukrainasta.
–
Nyt jo takaisin Suomessa mutta minulla on vielä yksi kysymys teille.
Kuvitelkaa kaunis keväinen lauantaipäivä. Olette kävelyllä ja näet joukon poikia jalkapalloharjoituksissa. Kanssasi kävelevä koulun rehtori ehdotti, että mennään juttelemaan valmentajan kanssa. Lähestymme kenttää ja valmentaja tulee vastaan parin pojan kanssa. Sanomme päivää ja valmentaja aloittaa: Meillä on tässä menossa sankareiden jalkapallotreenit. Nämä pojat tässä ovat menettäneet isänsä rintamalla ja tässä joukkueessa on nyt meidän elossa olevat sankarit.
Mitä sanoisit näille pojille?
