Hiljainen ja vaatimaton vallankumous

Ehkä minäkin lausun sanasen koronasta, vaikka en ole ollenkaan varma tarvitseeko maailma yhtään uutta mielipidettä tästä asiasta. Oma tapani olla jotakin mieltä on tällä kertaa se, että teen jotakin — pyrin saamaan liikettä aikaiseksi koronan kurittamassa yhteiskunnassa.

(Tekijän huomio; Tätä tekstiä kirjoitin kotona, omaehtoisessa karanteenissa — altistumisen ja mahdollisen koronatartunnan vuoksi.)

Helsingin Sanomat julkaisi tiistaina 25.1.2022 Erittäin mielenkiintoisen jutun otsikolla Joko Pandemia päättyy?

Inspiroiduin jutun lainauksista kuten

“Pandemialle tai sen loppupisteelle ei oikeastaan ole mitään täysin selvää universaalia määritelmää.”

tai

“Yhdysvaltalaiset tutkijat David Robertson ja Peter Doshi kirjoittavat joulukuussa lääketieteellisessä aikakauslehdessä BMJ:ssä julkaistussa artikkelissaan, että ”pandemiat eivät historiallisesti pääty silloin kun tartunnat loppuvat vaan silloin kun tauti lakkaa yleisön, median ja poliittisen eliitin silmissä olemasta uutisarvoinen.”

Kyseessä on siis samanaikaisesti fyysiseen terveyteen liittyvä sairaus, mutta myös ilmiö, jolla on lukuisia psykologisia ulottuvuuksia -

ajatusharhoja, spekulaatiota ja pohjalla myös syvää pelkoa, joka aiheuttaa muun muassa kaikkea edellä mainittua.

“Tämän pandemian sosiaalis-psykologinen puoli on ollut hyvin erityinen. On varmasti ihmisiä, jotka ovat tälläkin hetkellä hyvin pelokkaita. Vaikka pandemia loppuu, pelon purkaminen voi olla työläs prosessi, jossa vastuu on kansanterveysviranomaisilla ja medialla.” Helsingin Sanomat 25.1.2022

Minkälaisesta ajatusharhasta voi olla kyse ja mitä ajattelin asialle tehdä?

Kevääseen 2020 mennessä kontrollijärjestelmien (esimerkiksi valtio ja vaikkapa AVI:n) rooli ihmisten arjessa oli vähentynyt — koimme, että olimme vapaampia toimimaan, matkustamaan, tapaamaan uusia ihmisiä. Uskalsimme tehdä kesälle festarisuunitelmia ja suunnitella sukujuhlia.

Pandemian iskiessä päälle 2020 annoimme sen sijaan mandaatin hallinnolle organisoida sitä, kuinka epämääräisestä ja pelottavasta tilanteesta selvitään. Kriisivaiheesta voidaan olla montaa mieltä, mutta uskon, että kaikki tekivät parhaansa ja ehkäpä juuri 2020 vuoden toimenpiteet tullaan muistamaan käytännöllisinä ja onnistuneina toimenpiteinä.

Hallintojärjestelmien — Valtio, kunnat, AVI, THL — merkitys kasvoi huimasti omassa arjessamma, ja tätä tuettiin merkittävällä mediapanostuksella. Kokemukseni on, että median koronaa koskevista sisällöistä valtaosa oli edellä mainittujen toimijoiden esiin tuomia asioita. Niiden myötä ajatuksiimme muodostuu tietynlainen harha — tauti ja sen tuhot valtaavat mielemme ja ajatuksemme.

Erityisesti hallintojärjestelmille — varmasti myös meille kaikille — merkityksellisyyden kokemus on tärkeä. Merkityksellisyyden kokemuksesta syntyy vallantunnetta (erityisesti kun sitä median puolesta tuetaan) ja me kaikki tiedämme miten vaikea vallantunteesta on luopua. Tätä kirjoittaessa kontrollisysteemi juuri purkaa rajoituksia ja voi olla, että pääsemme eteenpäin elämässämme. Todellisuus on kuitenkin se, että vaikka yhteiskunta avautuu, me emme voi muuttaa omia ajattelumallejamme noin vain. Sama koskee niin meitä kansalaisia kuin ministereitä. Käytännössä ajattelumallin muutokseen tarvitaan pitkä loma, merkittävä mieltä muuttava tapahtuma tai sitten vain yksinkertaisesti se, että tilanne ja siihen liittyvät ihmiset muuttuvat. Onneksi meillä on edustuksellinen demokratia ja aina on mahdollisuus muuttaa hallinnosta vastaavia ihmisiä. Tärkeää on joka tapauksessa muuttaa ajattelua pelkotiloista kohti toivon näkymiä.

Kaikki edellämainittu on johtanut tilanteeseen, jossa olemme nyt. En ota kantaa rokotuksiin, koronapassiin tai muihin mieltä kiihottaviin tehtyihin toimenpiteisiin. Yhteiskunta toimii, kun on toimittava, ja seuraukset ovat aina vaihtelevia.

Teemme sen, mitä voimme tehdä — rajoituksia ja kontrollia on pidettävä yllä niiden ollessa oikeastaan ainoita asioita, joita voimme tehdä. Yhteiskunnassa on pakotetussa tilassa jouduttu rajoittamaan toimia, joissa ihmiset voisivat käyttäytyä kontrolloimattomasti. On pidetty yllä pelkoon ajavaa viestintää — ”pandemian huippu on jo saavutettu, mutta…” Ravintolayrittäjät ovat joutuneet ikävän paradoksin eteen ja on ärsyttävää, kun tilannetta ei voi mitenkään hallita. Oikeastaan tilanteita ei voikaan hallita, ainoastaan omaa suhtautumistaan.

Mitä me voisimme tässä tilanteessa nyt tehdä? Mikä voisi olla oma pieni tapani toimia paremman yhteiskunnan arkkitehtina?

En ajatellut trollata Twitterissä tai perustaa salaista Telegram ryhmää. En ajatellut mennä osoittamaan mieltäni. Ajattelin sen sijaan aloittaa hiljaisen ja vaatimattoman hyvän mielen ministeriön vallankumouksen. Ensimmäiseksi ajattelin järjestää Vanhalla Ylioppilastalolla hyvän mielen juhlan.

9.3. järjestetäänkin Hyvän mielen ministeriön juhla, jossa tehdään muutamia erittäin vaarallisia asioita:

Tilaisuudessa soitetaan live-musiikkia — ei yhden ihmisen toimesta, eikä varsinkaan Teamsin välityksellä, vaan ihan oikea yhtye soittaa paikan päällä live-musiikkia. Pohdimme musiikin siivittämänä mitä asioita tarvitsemme paremman elämän saavuttamiseen. Tilaisuus on tarkoitettu verkostoitumiseen — uusien ihmisten tapaamiseen psykologisesti turvallisessa tilassa.

Tilaisuudessa EI tarjoilla alkoholia. Tilaisuutta EI streamata — jälkikäteen tulee kyllä tilaisuudesta dokumentaatiota.

Tilaisuuteen voi ilmoittautua oheisesta linkistä jos sinäkin kaipaat ajatuksien tuuletusta, sopivaa kapinahenkeä pandemian hiljentämässä yhteiskunnassa ja ennen kaikkea upeita ihmisiä.

https://www.lyyti.in/hyvan_mielen_ministerio

Toimimme terveyden osalta turvallisten käytäntöjen mukaisesti ja maskeja voi olla hyvä käyttää. Olisi hyvä, jos olet huolehtinut omasta vastustuskyvystä, vaikkapa rokotusten avulla. Jos olet kipeä niin ei ehkä kuitenkaan kannata tulla.

Levitään hyvää, ollaan hyvän puolella. Lämpimästi tervetuloa!

Mikko-Pekka